Karitsan veri puhtahaksi
sai mustan Saaran kokonaan.
Joulupukki II / 1963, 64. vuosikerta, Valistus
Tuomiorovasti, professori Lauri Huovinen (1915-1994) kirjoitti Joulupukkiin II (julkaistiinko näitä tuplanumeroina?) vuonna 1963 näin:
(...)Monet lapset tuntevat laulun Mustasta Saarasta, pienestä neekerilapsesta, ja mielellään laulavat sitä. Musta Saara oli kovin sairas. Yksinään ja tuskissaan hän makasi kovalla, kylmällä olkivuoteella. Hänellä ei ollut yhtään ystävää. Mutta hänellä oli yksi suuri lohdutus. Hän oli kuullut, että on olemassa taivas, kultakaupunki, jossa ei ole tuskaa, ei kyyneleitä, ei yötä eikä kuolemaa. Hiljaa hän lauloi tuosta ihmeellisestä kaupungista, ja rauha ja riemu loisti hänen kasvoistaan.
Ei miettimästä voi hän laata
Nyt noita ihmesanoja,
Hän muistaa tuota uutta maata
Ja uuden taivaan riemua.
Hän huokaa yhä heikommasti:
"Oi kaupunki, sä kultainen.
- Ei kuolemaa" ja rauhaisasti
Hän vaipuu kuoloon nukkuen.
Laulu on kyllä surullinen, mutta kuitenkin lapset pitävät siitä kovasti. Miksi? Koska se kertoo, että hekin saavat tulla kultakaupunkiin, taivaaseen. Mutta ellei Jeesus olisi syntynyt, ei kukaan tietäisi siitä mitään.
Löysin sanat Mustaan Saaraan, joka on ollut Pyhäkoululauluja-kirjassa, Suomi 24 -
keskustelupalstalta. Laulu tuonee joillekin lapsuuden mieleen, sillä sitä laulettiin hartaasti ja antaumuksella lasten hengellisissä tilaisuuksissa:
”Ei taivahassa kuolon vaaraa,
ei kyyneleitä, yötäkään”.
Näin lauloi kerran musta Saara,
pien’ neekerlapsi hyvillään.
Taivaassa Herra tuskat poistaa
ja huokaukset kokonaan.
Siell’ Herran kasvot mulle loistaa,
siell’ luonaan aina olla saan.
Hän kertovan on kuullut kerran
näin opettajan valkoisen.
Hän armosta sai kuulla Herran
ja ystävästä lapsien.
Hän sai myös kaupungista kuulla,
joll’ ompi autuus muurinaan.
Hän siellä kerran riemusuulla
myös tahtois kiittää Jeesustaan.
Nyt riutuu raukka tuskissansa
hän siinä olkivuoteellaan,
mutt’ rauha lepää kasvoillansa
ja riemu loistaa katseestaan.
Ja ystävää ei vierellänsä,
vaikk’ kova ompi vuoteensa.
Hän tuskat kantaa yksinänsä
niin onnellisna, iloisna.
Ei miettimästä voi hän laata
nyt noita ihmesanoja.
Hän muistaa tuota ”uutta maata”
ja ”uuden taivaan” riemua.
”Oi, kuolemaa ei taivahassa”,
hän laulaa aina hiljempään.
”Ei tuskaa niin kuin maailmassa,
ei itkua, ei yötäkään.”
Hän huokaa yhä heikommasti:
”Oi kaupunki, sä kultainen!
– Ei kuolemaa”, ja rauhaisasti
hän vaipuu kuolon unehen.
Nyt Jeesuksensa kunniaksi
hän soittaa siellä kanneltaan.
Karitsan veri puhtahaksi
sai mustan Saaran kokonaan.
Jenova Chen: Flow 
Tekstit
