Matti Mainio ja Jussi Juonio (1950)

Yyterin hiekat, kaunis kesäpäivä,
kylmä juotava, taivaanrannassa
töytäilevät pilvet, meren kohina...

Matti Mainio ja Jussi Juonio ilmestyvät yhä Seurassa. Silmään on kuitenkin sattunut (kirjaimellisesti sattunut), että nykyiset ns. uudet stripit ovatkin "sliipattuja" versioita vanhoista.

Voitte vertailla itse; ensimmäinen rantaleikkisarja on päivätty 5.9.1950 ja jälkimmäinen onkin sitten uutta tuotantoa. Al Smithin (joka piirsi sarjaa 50-luvulla vaikka siitä Bud Fisherin signeeraus löytyykin) alkuperäinen elävä viiva on muuttunut tasapaksuksi ja pähkähullu huumori väännetty sovinnaiseksi - samalla viimeisen ruudun absurdi vitsi on poistettu täysin. Uudet värit on haettu karamellikaupasta... Kertokaa itse, kummasta versiosta Te pidätte?

Kadonnut legioona (1955)

Nuutajärven valmistamat veikeät

peikkolasit, joissa on Faunin

copyright vuodelta 1962.

Näistä on ollut mukava

siemailla peikkojuomaa lapsuuden

aurinkoisina kesinä.

On taloudellisesti kannattavaa hankkia sellainen kirjallinen maku, että luettava löytyy divareiden euron halpalaatikoista. Sieltä kalastelin kesälukemiseksi Rudyard Kiplingin novellikokoelman Kadonnut legioona, kertomuksia Intiasta ja muualta (Joka kodin tähtikirjasto n:o 25). Hieno kansi on Erkki Tantun. En muistanutkaan, että Kipling kirjoitti näin vennon viukeita kauhukertomuksia, niminovellin lisäksi Pedon merkki ja Morrowbie Jukesin kummallinen ratsastus saavat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä kesähelteilläkin.

Tähtikirjasto -

suosituin hyvien halpojen kirjojen sarja Suomessa!

Tähtikirja kerran kuussa,
kukkarolla hymy suussa!

Porin maauimala, Yrjö Lindegren (1957)

Kesääni kuuluu käynti vuonna 1957 valmistuneessa Porin funkkistyylisessä maauimalassa, joka on suurelta osin säilytetty alkuperäisessä asussaan (eniten muutoksia on pesutiloissa; ja lapset pitivät paljon uudesta vesiliukumäestä).

Mäntyisen luonnonmaiseman muotoja mukailevat matalat rakennukset ovat arkkitehti Yrjö Lindegrenin (1900-1952) piirruspöydältä (työ valmistui vasta hänen kuolemansa jälkeen). Lindegrenin kuuluisin työ (Toivo Jäntin kanssa) on tietenkin Helsingin Olympiastadion.

Kuvassa on tattimainen ulkosuihku.

Kunpa myisivät uimalan kahvilassa vielä niitä vanhanaikaisia pohjaltaan kolmion mallisia Trip-mehuja...

Peli SALOON

Porissa Jazz-kadulta (oikeasti Pakkahuoneenkatu, joka virallisesti muuttaa nimensä Jazz-kaduksi festivaalisen ajaksi) löytyi tuttu näky suomalaisista kesätilaisuuksista: Kiertävä Peli SALOON. Huomioni kiintyi kylttien ja pelivaunujen hienoon kuvitukseen.

Aina voittaa!

Lapset voittivat pallonheittokojusta puristeltavan pallon, josta pullahtaa esiin limaisia ötököitä ja ison, Suomen lipulla koristellun ilmavasaran. Las Vegasmaisen tunnelman täydensi läheisellä lavalla keikkansa aloittanut Mikko Leppilampi, joka kajautti ilmoille Elviksen kappaleen Burning Love. Hunka-hunka!

Kaksi Saulia ja ilmasaksofonin takana piilossa Rauli.

Paavo Einiö - In Memoriam

Paavo Einiö 13.4.1925 - 17.7.2006

Paavo Einiö on poissa. Nostalgisiin muistoihini lapsuusvuosilta kuuluu Einiön tuottama Lauantai-ilta Mainos-tv:ssä ja erityisesti siinä esitetty sketsiasarja Taistelevat Virtaset. Herra Virtanen taisi olla Matti Ranin (en muista, kukahan oli rouvana?). Sarjalla oli ilmeisesti ulkomainen esikuva (Bickering Joneses?).

Mickey Spillane - In Memoriam

Mickey Spillane 9.3.1918-17.7.2006

Mickey Spillanen romaanit eivät koskaan ole olleet mielilukemistani, mutta Robert Aldrichin vuonna 1955 tuottama ja ohjaama Kiss me Deadly (suom. Kohtalokas tapaaminen) on yksi parhaita film noir -elokuvia koskaan. "Äärimmäisen banaalista ja halpahintaisesta aineistosta tulee Hollywoodin älykkäimpiin kuuluva elokuva, jonka vieraantuneisuuskuvausta Antonioni voisi kahdehtia." (Peter von Bagh). Vieraantuneisuutta korostivat jopa lopputekstit, jotka pyörivät väärinpäin, ylhäältä alas.

Fogelberg ja Adamson (1925)

Tummanvihreänä hehkuvassa hämärässä,
helteessäkin viileässä metsässä,

kallioimarre kasvaa runsaana kahtia
haljenneen kallion sammaleisessa kyljessä.
Isäni opetti maistamaan sen juurta,
mutta varoitti syömästä liikaa.
Kansa tuntee kasvin myös nimellä kalliomakia.

Erkki Tanttu ei suinkaan ollut ainoa, joka lainasi ahkerasti Adamsonin vitsejä.

Ola Fogelberg avusti sisällöltään hyvin tasokasta Panu-lehteä (1924-1926), joka Suomessa julkaisi Adamson-sarjakuvaa. Vaikutteet ovat jääneet Fogelille mieleen.

Alla oleva Adamsonin ruutu on Panusta 5/1925, otsikkona "Adamson läpäisee tullitarkastuksen", copyright-merkintänä on Söndags-Nisse-Strix, O. Jacobsson). Puupää-ruutu on albumista Puupään parhaat 4 (vuosilta 49-50). Kuvalliset vitsit ovat identtiset.

Isovaarin ajamat hevoset

Puutarhassa pionit niiavat syvään.
Valkoisista punertaviksi muuttuneet kukat
ovat painavat ja pudottavat
kohta terälehtensä.

Tytär, yhdeksänvuotias kansanperinteen kerääjä, halusi kerran kysellä isovaarilta, minkä nimisiä hevosia tämä on ajanut niin rauhan kuin sodan aikana.

Tyttö kirjoitti pitkäksi listaksi hevosten nimet (ja hyvin se vaari ne nimet muistikin, mikä kertoo siitä kuinka tärkeitä hevoset ennen olivat):

Timo

Markku

Poju

Raju

Heimo

Katri

Solmu

Pilkku

Jalo

Vappu

Raili

Touhu

Pertti

Linkkejä: Suomenhevonen, Työkaveri parhaasta päästä, SUOMENHEVONEN SODASSA ja Suomenhevonen ja suomalainen kantahevonen.

Rymy-Eetu ja Adamson (1932)

Rymy-Eetun tekijä Erkki Tanttu (1907-1985) käytti ideoittensa pohjana usein leikekirjaa, johon hän oli koonnut pilapiirroksia maailmalta (näin kertoo Markku Tanttu "Rymy-Eetu urheilee" kirjan esipuheessa).

Yksi runsaimmista idealähteistä on näköjään ollut ruotsalainen Oscar Jacobssonin Adamson, jonka sankari tekijänoikeuslakiin vedoten tulee sarjakuvaruutuun keräämään tavarat varastetusta vitsistä pois Eetulta.

Adamson oli aikoinaan hyvin suosittu sarjakuva; Yhdysvalloissa se ilmestyi nimellä Silent Sam ja Adamson's Adventures.

© Erkki Tanttu, Kansan kuvalehti 15/1932

Skarabeen salaisuus (1938)

Jari Hanskin väitöskirja
"Juutalaisvastaisuus suomalaisissa
aikakauslehdissä ja kirjallisuudessa
1918-1944" löytyy myös
netistä (juutalai.pdf). Mainitaanpa siinä
Pölhölä ja Pöhköläinenkin...Mooses myy Pekka Puupäälle
palttoota. Pekka: "Kii o!"

S.S. van DINE oli Willard Huntington Wrightin kirjailijanimi. Hänen salapoliisisankarinsa oli Philo Vance, aikoinaan hyvin suosittu kirjoissa, radiossa ja elokuvissa, mutta tätä nykyä jokseenkin unohdettu.

Skarabeen salaisuus (Otava 1938) on ensimmäinen lukemani van Dinen dekkari. Olin hieman hämmentynyt sen minä-muotoisesta kerronnasta, jossa minä ei olekaan päähenkilö Philo Vance vaan kirjailija itse joka kuin haamuna seuraa tapahtumia taustalta. Kirjassa van Dine asuu herraskaisen Vancen luona, he syövät ja liikkuvat yhdessä, mutta Dine ei ota mitenkään osaa tapahtumiin tai keskustele kenenkään kanssa. Hiukan erikoista, mutta ratkaisu toimii lopulta oikein hyvin.

Vanhoissa salapoliisiromaaneissa ei tosiaankaan käytetty mitään työväenluokkaisia murha-aseita, tässäkin uhria kolautetaan päähän Sakhmetin patsaalla, joka oli "egyptiläisessä mytologiassa koston jumalatar ja ennen kaikkea hävityksen edustaja".

Mukavaa kesälukemista tämäkin. Ja sattui hauskasti, että Simo Penttilä viittasi aikaisemmin lukemassani Viimeisissä mandariineissaan Philo Vanceen... tässähän syntyy suorastaan kulttuurihistoriallista lukujatkumoa.

Skarabeen salaisuus on samaa korkeatasoista salapoliisisarjaa (Punainen kolmio) kuin Ellery Queenin Kuolemanlento Hollywoodissa. Kannet ovat niin hienoja, että Otava voisi ottaa näistä vaikka uudet näköispainokset.

Oki Räisänen: Aikamies (Nuorten Pellervo 1929)

Nuorten Pellervossa seikkaili
myös Mikko Tarmokas (kts. 1 ja 2).

Heinän teon aika on parahillaan käsillä. Katsotaanpa, kuinka Eno ja Toivo hoitivat maatalon töitä 1920-luvun lopulla...

Taidemaalari, pilapiirtäjä ja pakinoitsija Oki Räisänen (1886-1950 ) on yksi suomalaisen "vanhan sarjakuvan" parhaita piirtäjiä. Hänen viivassaan oli sellaista vakautta ja silmää yksityiskohdille että aivan vastaavaa tapausta tältä saralta tuskin löytyy. Tämä Nuorten Pellervon Aikamies on hyvä esimerkki hänen vanhahtavasta, totta kai, tyylistään. Kuvitus on kansatieteellisen tarkkaa, mutta silti hauskaa ja kerrontaa tukevaa.

Teksti on suorastaan sydämeenkäypä kertomus pikkupojasta, joka tahtoo olla jo aikamies. Ennen vanhaan lapset tahtoivat olla aikuisia, nykyään aikuiset tahtovat olla lapsia. Niin se maailma muuttuu.

Onpa jo tässä nyt heinän teko,
haasioitahan laitetaan.
Toivo kun tammalla heiniä ajaa,
ehkä hän hiukan on toimessaan.

[klikkaa sarjakuva isoksi]
Nuorten Pellervo 9/1929

Viidakko (1962) ja kehumeemi

Pazi-j-dog haastoi minut bloginkehumismeemiin,
jossa pyydettiin kehumaan kahta seuraamaani blogia.
Kehuni kohteina ovat:
Mette miettii (kulttuuria, historiaa ja kulttuurihistoriaa)
ja
Kulutusjuhla (valistunut kuluttaja).

Akim seikkailee. Viidakossa vahvin ottaa mitä haluaa...

Viidakko 14/1962

Eero Aarnio valopilkussa (1967)

Kotkansiipi kasvattaa nyt puutarhassani
helteiltä vähän varjossa pesäkelehtiään,
jotka jäävät muiden lehtien kuihduttua
törröttämään ruskeina loppuvuodeksi.

Seura-lehdessä melkein neljäkymmentä kesää sitten (n:o 34/1967) hiukan Orson Wellesiltä näyttävä cool Eero Aarnio kertoi, mistä pitää:

VALOPILKUT
Sisustusarkkitehti Eero Aarnion kuuluisa Pallotuoli on saanut pikkusisartuolin nimeltä Sirius. Arkkitehti Aarnion valopilkut:

• hyvin tehty työ


• olo saunan jälkeen


• sunnuntain ja aurinkoisen päivän sattuminen samalle päivälle


• Suomen kesä - kaikesta huolimatta


• kalan nykäys ongessa


• touhun päättyminen ennen matkalle lähtöä, perhe ja tavarat autossa


• pop-art


• tiedotus- ja liikennevälineiden nopea kehittyminen


• hyvät ystävät


• 24 C°:n merivesi

Kimmo kesälomalla (1945)

Hyvää Eino Leinon, suven ja runon päivää kaikille!
Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.

Nocturne 1903

Kimmo oli Kimmo-lehden maskotti ja nimikkosarjakuva. Parhaimmillaan se oli L. Marttisen piirtämänä (kts. Lasse Marttinen: Kimmo). Tässä tarjolla kesäisiin tunnelmiin paremmin kuin hyvin sopiva Kimmon saunaretki, jossa vauhtia piisaa!

Sodan jälkeen ilmestymään alkaneella Kimmo-lastenlehdellä oli varmasti tärkeä tehtävä kertoa siitä, että arki oli taas turvallista ja tulevaisuus mahdollinen... Sodanjälkeisestä paperipulasta tässä lehdessä ei ollut merkkiäkään ja kannetkin olivat tukevaa kartonkia.

"Missä hätä on suurin,
siinä on sauna lähinnä."
Copyright Lasse Marttinen, Kimmo 7/1945

Herrasväki Kekseliään grammofonin neulat (1932)

Eeli Jaatinen (kts. Otavan jännitysromaaneja ja Joka Poika -kansia) on piirtänyt tämän hupaisan pikku sarjakuvan "Herrasväki Kekseliään grammofonin neulat". Grammofoni?

Kyseessä taitaa olla ns. one-shot -sarjakuva, sillä toistamiseen en ole törmännyt näihin samaisiin levymusiikin ystäviin.

Monelle nykylukijalle vitsi on täysin käsittämätön. Vanhanaikaisissa veivattavissa levysoittimissa teräsneula aina välillä vaihdettiin ja näitä neuloja säilytettiin yleensä pienessä peltirasiassa. Vitsissä rasia on tyhjä, mutta Kekseliäät (tietenkin) keksivät keinon...

Copyright Eeli Jaatinen, Suomen Kuvalehti 10/1932

Gramofonilinkkejä: Emile Berliner - The History of the Gramophone, Haloo, minä täällä! - Koulu 1880-1899, Helsingin Suomalainen Klubi - Virtual Gramophone, ELEKTRA sähkömuseo, MEKAANISEN MUSIIKIN MUSEO ja tietenkin Thomas Alva Edison – Wikipedia.

Viimeiset mandariinit (1940)

Kesä on vanhojen dekkarien aikaa...

Viimeiset mandariinit -seikkailuromaanin nimi ei suinkaan viittaa taistoon hedelmäkulhon hupenevista herkuista vaan kiinalaiseen salaseuraan.

Tämä suomalainen Simo Penttilän tyylitietoinen dekkari on mitä oivallisinta mökkilukemista kesälomalla. Penttilällä, aivan kuten Outsiderilla, tuntui olleen jonkinlainen pakkomielle tehdä suomalaisesta sankaristaan kosmopoliitti maailmanmies. Niin tässäkin romaanissa.

Viimeisten mandariinien päähenkilö Timo Leikas (alias William Webbs, amerikkalainen asetehtailija) tuumailee kerran joutuneensa Philo Vance -tyyppisen salapoliisitarinan sisään. Vaikka Penttilä ei hiukan sekavan ja tempoilevan juonen osalta pääsekään aivan samalle tasolle kuin Vancen luonut S. S. Van Dine niin hienostelua kyllä löytyy samalla mitalla, jossei enemmänkin. Arvoituksen lopulta ratkaiseva Tohtori Peter Sims, toinen päähenkilö, on omalaatuisine tapoineen ja älyn juoksultaan kansainväliset mitat täyttävä salapoliisi. Hänellä on tapana sanoa ookoon sijasta aabee.

Viimeisten mandariinien kansi on oikein tyylikäs esitys. Kansitaiteilijaa ei valitettavasti ole ilmoitettu.