Agentti X9 4/1993
Axa on naispuolinen Mad Max, joka seikkailee tulevaisuudessa vuonna 2080, apokalyptisissa maisemissa, mutta hänkin on vain nainen... Tässä sarjakuvassa on hyvin paljon samoja elementtejä kuin 60-luvun romanttisissa sarjakuvissa.
Axaa piirsi Enrique Romero, joka tunnetaan myös Modesty Blaisen piirtäjänä.
Paul Temple -televisiosarjaa alettiin näyttää Suomessa 3. lokakuuta 1970. Hahmo oli tullut meikäläisille tutuksi jo aikaisemmin suositussa kuunnelmasarjassa. Nämä kuunnelmat ovat yhä suosittuja, niin englanniksi kuin suomeksikin.
Me kaksi oli Sarjakustannus Oy:n julkaisema (1961-64) romantiikan täyteinen taskukokoinen sarjakuvalehti, joka julkaisi brittiläisiä "herttasarjoja". Näiden lehtien englantilaiset neitoset olivat selvästi itsenäisempää ja itsepäisempää rotua kuin vastaavien yhdysvaltalaislehtien tyttöset, vaikka loppuruuduissa toki samanlaisia kohtauksia aina näyteltiinkin...
Alfred Hitchcockin valitut jännärit 2/1980
Yksi lehden kirjoittajista menehtyi Titanicilla, mutta jos haluatte tietää kuka - klikkailkaa linkit.
Alfredin alhaalla vasemmalla oleva profiili oli lehdessä, oikeanpuolista profiilia käytettiin televisiosarjassa...
Selailusivun oikeassa ylänurkassa on full screen -toiminto, jolla kirjan sivu kasvaa koko ruudun kokoiseksi. Happy browsing!
Tohtori Frank 8/1974 (Kolmio-Kirja)
Seitsemän pelon tuntia
En ole lukenut tätä Tohtori Frank -kirjaa, enkä kyllä mitään muutakaan kyseisen herran seikkailua, mutta yo. kansi on niin kiehtova että minun tekisi mieleni analysoida vihon sisältöä pelkästään sen perusteella...
Tohtori Frank seisoo etäällä potilaastaan ja hänellä on valtansa ja ammattinsa instrumentit esillä, jotta lukija heti tietää ja tunnistaa hänen asemansa. Tausta on pelkistetty niin pitkälle, että se näyttää valokuvaajan käyttämältä lakanalta (joka se todennäköisesti onkin). Frank tarkkailee tilannetta kauempaa, analyyttisesti ja kylmästi, mutta selvästi sisäisen tunnekuohun vallassa. Kädet on puristettu puuskaan ja oikean käden sormet tunnustelevat stetoskoopin vartta, aivan kuin hänen pitäisi muistuttaa itseään siitä, että hän on lääkäri ja että hänen pitäisi käyttäytyä sen mukaisesti. Tohtori Frank kuitenkin hillitsee itsensä, sillä hän on vahva sekä henkisesti että fyysisesti.
Paksusankaiset silmälasit korostavat Frankin älykkyyttä ja yrittävät peittää katseen, joka on suuntautunut naiseen ja naisen pitelemään punaiseen ruusuun. Ruusu on nostettu henkilöiden välille, se liittää heidät kuvassa sommitelmallisesti yhteen mutta vertauskuvallisesti se myös erottaa. Nainen ei edes näe Frankia vaan hän tuijottaa rakastuneesi ruusua, jonka hänelle on lähettänyt hänen ihailijansa, todennäköisesti salainen sellainen. Nainen on saanut tältä ihailjalta ison kukkalähetyksen, joka on suorastaan päällekäyvän eroottinen keisarinliljoineen - mutta ruusu kertoo myös syvästä rakkaudesta. Yöpöydän tavarat kertovat naisen viettäneen aikaansa jo kauemminkin sairaalassa, onhan kirjaakin luettu jo pitkälle.
Naisen yöpaita on romanttinen, sen sijaan Frankin pitkä valkoinen sairaalatakki on kliinisen ammattimainen. Sairaalatakin alta näkyvä kauluspaita ja kravatti kertovat säntillisen konservatiivisesta luonteesta. Nainen on haaveellinen ja elää unelmien maailmassa, Frank on korostetusti analyyttinen. Mutta Frankin pidäteltyä intohimoa kuvasteleva olemus ei voi olla nostattamatta mieleen ajatusta, että ristiriitojen sisäisesti repimä Frank olisi sittenkin itse lähettänyt kukat... rakkauden merkit ovat esillä mutta itse rakkaus on mahdoton!
Suosittu kirjailijattaremme HILJA VALTONEN lausuu Palmu-saippuan kaunistavasta vaikutuksesta:
"Olette varmaankin ihmetellyt, miten suomalaiset naiset ovat kaunistuneet viime vuosien aikana. Minä luulen, että se on suurimmalta osaltaan Havin ja sen Palmusaippuan ansio. Nythän voi jokainen nainen käyttää Havin taatusti hyvää Palmua kasvojensa pesuun eikä tarvitse turmella ihoaan tuntemattomilla ulkomaan saippuoilla tai epäonnistuneilla kotitekoisilla suovilla."
Erle Stanley Gardner:
The Case of the Perjured Parrot (1960)
The Case of the Sun Bather's Diary (1963)
Dekkaripokkarien kansitaide muuttui nopeaan tahtiin 1960-luvulla - samaten muuttuivat kansissa kuvatut naiset. Perry Mason -kirjojen vasemmanpuolinen suttura on vielä aivan viisikymmentälukulainen blondi mekkoinen ja permanentteineen, oikealla on sitten jo uuden ajan hoikka nainen svengaavissa bikineissään. Kurvit vaihtuivat solakampiin muotoihin. Uudemman kirjan nimi on myös kirjoitettu varsin psykedeelisellä kirjasintyypillä. Jostain syystä Perry Mason -romaanien kansista naiset ovat 2000-luvulla lähes täysin hävinneet, kuten Amazonin avulla voidaan todeta. Mistä se kertoo?
Mikäli olette katsellut parhaillaan pyörivää Alfred Hitchock esittää -televisiosarjaa, saatoitte panna merkille että jaksossa Herra Blanchardin salaisuus yliutelias Babs Fenton, joka luuli naapurin miestä murhaajaksi, luki (metavitsikkäästi) sängyssä Gardnerin kirjaa The Case Of The Curious Bride.
Perry Mason oli myös hyvin suosittu televisiosarja, jonka pääosaa esitti Raymond Burr.
Pimeyden sydän on romaani, joka on helppo lukea mutta vaikea ymmärtää. Oikeaa tulkintaa ei ehkä ole olemassakaan, on vain lukijan tulkinta. Romaanin kehyskertomuskin välitetään kahden kertojan kautta.
Joseph Conrad: Three tales by
(Dell Publishing Co., 1969 - Cover painting by Richard Powers)
Viiltosara (Carex acuta, Cyperaceae - sarakasvit)
Wikipedia kertoo, että se ensimmäinen ensimmäisen maailmansodan aikana Saksasta tuotu Rin Tin Tin näytteli kaikkiaan 26 elokuvassa ennen kuolemaansa. Rin Tin Tin junior jatkoi uraa ja sitten sen pennut suoraan alenevassa polvessa - selvästi näyttelijäsukua...
Itse muistan televisiosarjan, jossa Rin Tin Tin seikkaili villissä lännessä ratsuväen mukana. Koiran kumppanina oli nuori poika nimeltä Rusty (jolla taisi olla myös korpraalin sotilasarvo, Rin Tin Tin oli kaiketi sitten jalkaväkeä, tai ehkä käpäläväkeä...). Rusty kutsui koiraansa usein lempinimellä "Rinty". Fennican mukaan vuonna 1960 ilmestyi lyhyen aikaa lehti Rin Tin Tin ja Rusty.
Rin Tin Tin 9/1963
Kuvassa koira ja hevonen!
Suomessa julkaistiin Rin Tin Tin -sarjakuvalehteä vuosina 1961-1964 (Kustannus Pecos Bill) vuorokuukausittain Lassien kanssa. Ilmeisesti lisenssisyistä lehdessä ei kuitenkaan ollut Rustya ja muita televisiosarjan hahmoja.
Sarjakuvalehdessä Rin Tin Tinin kumppanina oli eskimopoika Mukluk ja Red Johnson, maisemana olivat Kanadan erämaat. Laadullisesti lehti oli ihan kelpo käyttösarjakuvaa ja tarinoissa on aitoa vanhan ajan seikkailuhenkeä sekä koomillisia kevennyksiä. Outoa kyllä, lehti näytti ilmestyvän satunnaisesti välillä väreissä, välillä mustavalkoisena.
Kakkossarjana Rin Tin Tinissä oli varsin pätevästi piirretty Paul Bunyan Jr. Lähde: Oddball Comics
Ingrid Bergman on yksi kaikkien aikojen elokuvanäyttelijöistä ja -tähdistä. Sellaiset elokuvat kuin Kaasuvalo, Noiduttu ja Notorious - kohtalon avain ovat mielestäni hänen "hienoimmat hetkensä".Kun muut ovat iltalomalla, Kessu lähestyy...
"Mä rupeenkin salapoliisiks' ja otan kaikki vorot kiinni."
"Minusta tulee taiteilija."
Graffitaiteilijat eivät tuolloinkaan saaneet ymmärrystä osakseen...
Copyright Walt Disney Productions, Hollywood
Bongo (myöhemmissä käännöksissa Ponu) on yksi niistä Disney-hahmoista, joka on hiljalleen haihtunut kuvioista. Bongo otti aina yhteen ison Mustakuono-karhun kanssa (Taikajyvän käännöksessä Koukkuleuka). Tarinoiden clou oli siinä, että karhut osoittivat rakkauttaan lyömällä toisiaan - lopulta Bongo itsekin lyö tyttökarhua opittuaan karhujen tavoille. Tällaisten käytöstapojen opettaminen lapsille saattaa olla siinä rajoilla...
Näitä vihkoja näkyy enää kovin harvoin - Disney-keräilijöiden kiusaksi.
PS. Neiti Etsivä -elokuva saa Jenkeissä hyvät arvostelut.
Herttasarja 2/1965, Salaperäinen kirje
Kannen tekijä tuntematon
Herttasarja oli Sarjakustannuksen vuosina 1958-1968 julkaisema romanttisia tarinoita sisältänyt sarjakuvalehti, joka oli saman kokoinen kuin poikien Korkeajännitys-lehti. Ilmeisesti myös ainakin osa aineistosta tuli samalta brittiläiseltä lehtitalolta, Fleetwayltä.
Menevän miehen tunnusmerkki oli pitkään piippu, ja sen täytyi olla suoravartinen... miksi ihmeessä, sitä en tiedä. Kuvassa varsi jököttää jämerän pystyssä.
Herttasarjakuvan sisältö oli siis brittiläistä perua, ja lisää näitä pakahduttavan romanttisia kansikuvia löytyy Sivupolun kansigalleriasta, josta löytyy muutakin tietoa sarjasta.
Herttasarjaa käytetään usein synonyymina naisten romanttisille lukemistoille; hyvin lyhyen miesmuistin omaava yleisö saattaa jopa epäillä, ettei moista sarjaa ole koskaan edes ilmestynytkään (ks. Rihmaston keskustelupalsta).
Mies lähtee ja Coral itkee. Huomatkaa, että mies kertoo lentonsa lähtevän kello seitsemän - ja Coralin takanreunustalla kello on jo kuusi! Mitä Coral tekee... äijä kun on vehdannut muidenkin naisten kanssa, mutta vakuuttaa nyt rakastavansa vain Coralia. No, voinen paljastaa, että Coral ryntää viime tipassa lentokentälle ja nappaa miehen! Kaikki annetaan anteeksi. Miehet ovat miehiä.
Herttasarjan sarjakuvien piirtäjät olivat anonyymejä, mutta kyseessä olivat todennäköisesti samat italialaiset ja espanjalaiset taiteilijat, jotka piirsivät myös Korkeajännityksen sotasarjakuvia - eli heillä on ollut sopivasti vaihtelua työssään ainakin aiheen puolesta...
Kidutuksen yöt tarpeettomia... tappakaa hyttyset FLIT'illä.Tämä mainos vuodelta 1934 tuo mieleen vanhan ajan kauhusarjakuvat.
Lasten maailma, näytenumero 1945
Lasten maailman näytenumero ilmestyi jouluksi 1945. Lehden päätoimittaja oli Markus Rautio. Lehden kansia on esitelty jo aikaisemminkin moneen otteeseen PopuLAARIssa (kts. vaikkapa Björn Landström ja Maija Karma). Lasten maailma muuttui Nastaksi vuonna 1957, silloin se alkoi myös hankkia aineistonsa ulkomailta, lähinnä ranskalaisesta Tintinistä.
Näytenumerossa oli mukana myös Matti Hällin mielettömän hurja kaksisivuinen pulp-tarina Välkehtivät silmät, joka on täysin toista maata kuin lehden muut suht' herttaiset jutut. Se vetää aivan vertoja Seikkailujen maailman ja Yllätyslukemiston hurjimmillekin jännitystarinoille, jollei pistä vieläkin paremmaksi. Tämä Lasten maailman kauhunovelli kertoo kahdesta seikkailijasta, jotka löytävät aarteen aarniometsästä...
"Patsas, jolla pääkallo oli, oli niin korkea, että Stoutin täytyi kiivetä toverinsa hartioille päästäkseen käsiksi pääkalloon. Sitten hän ojentautui ja katseli silmiä. Ne olivat suurimmat jalokivet, mitä hän oli koskaan nähnyt. Ohut kultakehys kiinnitti ne kiveen. Hän otti metsästysveitsensä ryhtyen murtamaan niitä irti. Stout ei ollut mikään mielikuvitusihminen, mutta välkehtivien silmien irtautuessa hänestä tuntui kuin niissä olisi ollut pahansuopa, julma katse."
Vaan lopulta vaeltajamuurahaiset hyökkäävät ja syövät miehet elävältä:
"Muutaman minuutin kuluttua oli aivan hiljaista. Musta, kiehuva, kuiskaava massa vetäytyi jälleen pois jättäen jälkeensä kaksi eriskummallisissa asennoissa makaavaa olentoa, joiden käsien ulottuvilla olivat ihmisen hyödyttömät aseet, kiväärit ja pistoolit. Ja pitemmän alla, niillä kohdin, missä Stoutin housuntasku oli ollut, kimalsivat ikäänkuin vahingoniloisesti välkehtivät silmät vulkaanisen tulen ja kuun vaihtelevassa valossa."
On siinä monella piltillä ollut pissat jouluiltana housuissa tätä aviisia tutkiessa...
Lukeva kansanosa tuntee Hällin ehkä paremmin tätä kertomusta paljon leppoisimmista Ystävämme Andersson -kirjoista.
Juuri tuonne minä sijoittaisin käkikellon...
Käkikello ei taida enää olla muodissa... mainos on vuodelta 1954. Hauskaa kuinka jäykän kauhistuneena mies tuijottaa seinää ja näkee kaamean käkikellon jo mielessään paikalleen ripustettuna. Rouva on innoissaan. "Sirius käkikellot - kotien kelloina siroja ja tarkkoja."
Wikipedia tietää, että käkikello keksittiin Saksassa vuonna 1733, ei siis Sveitsissä kuten usein väitetään.
Kaari Utrio: Rautalilja (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1980)
Kannen tekijää ei poikkeuksellisesti mainita, mutta eiköhän hän ole Kari Piippo.
Viehättävän talousmamselli Amelien ensimmäiset päivät Peurajoen ruukinkartanossa toivat tunteen, että jokin kohtalokas muutos teki tuloaan. Totuttu verkkainen meno ei kelvannut enää. Uusi ruukinherra halusi maasta irti nopeammin rautaa, sillä se tiesi enemmän rahaa, entistä hienompaa elämää. Rahaa, huvituksia ja hepeniä ahnehti myös kalsea rouva Fredrika. Ja uuden tehokkuuden myötä joutuivat syrjään entiset ihmiset - hyväntahtoinen vanha ruukinpatruuna, armelias ja saamaton pastori Ekvall lapsilaumoineen sekä monet muut. Uusi raudanteko ei kuitenkaan lähde sujumaan ilman mutkia - eikä oudon muukalaisen tulo paikkakunnalle ole omiaan luomaan levollisuutta, ei miesten eikä naisten sydämissä. Mikä mies oikein on tämä Robert Winterbeck, joka lähti täältä ruukilta kauan sitten ja on nyt palannut upporikkaana ja maailman metkut liiankin hyvin oppineena... Kaari Utrion huikean jännittävä, historiallisesti todenmukainen romaani on kertomus puolentoista vuoden takaisesta Suomesta, Peurajoen ruukilta, jossa elämisen halu ja kiihko tuntuu sulattavan malmin Liljan raudaksi.
Kasvottomat työläiset töllistelevät
metkuilevia porvareita.
Tässä pikkumainoksia Seurasta n:o 43/1950. Samalla myös paljastuu, mistä se Mustanaamio sen sormuksensa sai... tietenkin turkulaiselta DURAXilta.
Pupu Jussi ja Lilliput-polkuauto kelpaisivat nekin varmasti myös nykyajan tenaville, ei sitä Xboxia tarvitse koko ajan räplätä. Mutta ei näitä enää mistään saa, kaikki ovat mennyttä maailmaa. Ennen välitettiin, kuten ao. mainoksessakin sanotaan.
Jack Laflin: Kuu paistaa vakoilijalle, Seitti-kirja n:o 20
(Suomennos: J. Jansson, The Spy in White Gloves)
KUKA JAMES BONDIA KAIPAISI, KUN GREGORY HILLER ON LÄHETTYVILLÄ?
Oli Gregory Hiller ennenkin hoitanut hankalia tehtäviä, mutta ei koskaan tällaista. Oli Gregory Hiller ennenkin tavannut naisia, mutta ei koskaan Lily Changin veroista, mutta tyttöpä saikin miehen kuin miehen tärisemään - puhumattakaan siitä, mitä hän sai aikaan pienellä sirolla veitsellään. Jutussa oli mukana myös upea loistoauto - sillä vain oli muuan perustavaa laatua oleva vika - se tuntui räjähtävän kappaleiksi, kun nopeusmittari kipusi parin sadan kilometrin kohdalle...
Jokainen este merkitsi välitöntä varaa - jopa Gregory Hillerillekin.
Näitä Gregory Hillerin seikkailuja on ilmeisesti ilmestynyt enemmänkin. Miksi? Jack Laflinista ei löydy verkostakaan juuri mitään tietoja paitsi kirjojen nimiä. Hän näyttää olleen hyvinkin ahkera 1960-luvulla, jolloin häneltä ilmestyi myös novelli lehdessä Shell Scott Mystery Magazine, February 1966. Ja on hän kirjoittanut kirjan tappajamehiläisistäkin...
* * *
Ja tappajaötököistä (eikä siis hyönteisistä) puheen ollen, tässä verenimijä laiturin reunalta, uhrina kärpänen:
...ja sitten lähikuvaa...
Rantahämähäkki (Dolomedes fimbriatus)
Luontokirja kuvasi rantahämähäkkiä sanalla "roteva", ja tämä oli siis todella iso yksilö!
Narkissos kesällä...
...kesämökillä.
Poika haaveilee kesäkuumalta varjossa lammen rannalla. Koivunrungot ovat kuin antiikin pylväät. Viikon helteet päättyivätkin sitten tänään.
Palapeliä lähetettiin lauantai-iltaisin kello kahdeksalta, uutiset tulivat vasta vartin yli yhdeksän. Minulla on sellainen muistikuva, että Tarvajärvi suhtautui aika huolettomasti annettuun ohjelma-aikaan ja että uutiset myöhästyivät usein. Silloin emäntänä oli jo Lenita Airisto.
Palapeli oli tavattoman suosittu ja se taisi olla ensimmäinen suomalainen televisio-ohjelma (.pdf), joka ylitti miljoonan katsojan rajan. Laatikkoleikki oli Palapelin suosituin ohjelmaosuus. Viihdetoimittaja Jukka Virtanen oli Palapelin ohjaaja ja se taltioitiin Linnanmäen Peacock-teatterissa.
Helkama Radio televisio
Seikkailujen maailma 5/1952
Tuima tyttö osoittelee pyssyllä sheriffiä...
N:o 5/1952 sisälsi tarinat:
W. Winter: Liekehtivä metsä
A. Rud: Intian eläimistöä
J.B. Hendryx: Uhkapeliä elämästä
K. Kaira: Ensimmäinen sotalento
G. Donalt: Murha meren rannalla
G. Dorney: Tanssijattaren kaulaketju
Septimus Edwin Scott: Kapteeni Liekki (sarjakuva, joka perustui Douglas Fairbanksin elokuvaan "Black Pirate")
Lehden tarinat olivat usein hyvin väkivaltaisia, suorastaan raakoja, samaten kuvitus oli sellaista, ettei moista ollut siihen mennessä Suomessa nähty. Ei ihme, että lehdestä tuli menestys. Ao. kuva on tarinasta Murha meren rannalla.
Näinhän se on; joissakin tapauksissa sherlockmaisuus (House) on jopa aivan tietoista, kuten Näveri aihettaan laajentaa.Sherlock Holmes ei kuollut Reichenbachin putouksissa, eikä hän joutunut manan majoille edes kirjailija Arthur Conan Doylen kuoltua 1930. Holmes elää televisiossa. Hän on tohtori Gregory House, multifoobinen ex-poliisi Adian Monk, C.S.I.:n Gil Grissom ja ennen kaikkea newyorkilaisetsivä Robert Goren.
[klikkaa kuva isommaksi!]
Opetelkaa nämä uudet sanat, sillä näihin vielä törmäätte.
Ai niin. Lehden mukaan netti-etuliite on niin kovin arkityylinen, joten virallisemmissa yhteyksissä on nettikiusaamisen sijasta korrektia verkkokiusata tai Internet-kiusata...
The trilling wire in the blood
sings below inveterate scars
appeasing long-forgotten wars.
Murha mielessä (Wire in the Blood) lähtee tänään uusintakierrokselle (6.6. TV1 23:00) jaksolla Merenneidon laulu. Televisiosarja, joka ottaa nimensä T.S.Eliotin runosta, ei voi olla huono, vaikka sarjamurhaajia tässäkin profiloidaan. Alkuperäinen nimi tarkoittaa epäpuhtaan halun laulua veressä, pahaa verta, joka nousee pintaan arpien alta...
Val McDermid, jonka romaaneihin ja luomiin henkilöihin sarja perustuu, on itse sanonut, että ken tietää mitä Eliot tuolla säkeellä oikein tarkoitti. McDermid on pitänyt sitä metaforana adrenaliinipiikin vereen tuottamalle jännityksen tunteelle.
Itse en yleensä näin väkivaltaisista televisio-ohjelmista pidä, mutta profiloijatohtori Tony Hillissä on jotain samaa kuin takavuosien Fitz ratkaisee -sarjassa.
Blaupunkt Sevilla, vuosimalli 1959
Tekstit
Kaikki kommentit
