Eliitti vs. massat
Pessimismi on häpeäksi kulttuuri-ihmiselle.
- Tulenkantajat
Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla (15.6.2008) oli mielenkiintoinen artikkeli John Seabrookin kirjasta Nobrow (otsikolla "Elämme jo kulttuurin ei-kenenkään-maassa", Riie Heikkilä, maksullinen HS Arkisto). Käsittämätöntä, kuinka ulkopuoliseksi tarkkailijaksi ihminen voi itsensä tuntea - puhun nyt siis Seabrookista, en itsestäni. Hänen kohdallaan voisi puhua jonkinlaisesta menetyksen kulttuurituskasta ja suoranaisesta pettymyksestä sen suhteen, että kulttuurikäsitteet ovat sekoittuneet ja että ns. "hyvä maku" on hävinnyt. Kirja on toki jo 8 vuotta vanha ja ajatuksiltaan moneen kertaan kaluttu eri yhteyksissä. Samaa kulttuurieliitin voivottelua on kuultu Suomessakin kuin myöhästyneenä heijasteena; joukkoihin on valettu uskoa siitä, että jokin osa kulttuuria olisi sittenkin toista parempi.
Jo Tulenkantajilla olivat asiat selvillä: "Uuden ajan subjekti ei ole Minä vaan ME." Kovin vähälle huomiolle on jäänyt, että suuri osa populaakulttuuria on nykyään aivan yhtä marginaalista kuin korkeakulttuurikin. Ero pitäisi pikemminkin nähdä harvainkulttuurin ja massakulttuurin välillä. Tähänkin blogiin poimitut populaarikulttuurinpalaset ovat suurelta osin unohduksen kulttuuria, rakeisena näkyviä mustavalkoisina väräjäviä heikentyneitä signaaleja menneisyysikkunassa.
Kyse voi olla myös ihmisen ehdollistamisesta halulle saada ärsykkeitä nopeaan tahtiin. "Vilkas" populaarikulttuuri virkistää aivoja enemmän kuin "hidas" korkeakulttuuri. Korkeakulttuuri jähmettyy kovin usein ja kovin nopeasti sisäsyntyisten sääntöjensä muottiin muuttumatta tarpeeksi nopeasti ajan vaatimusten mukana, nopeasti reagoiva massakulttuuri sen sijaan suunnitellaan ja myydään kuluttajille jopa ennakoivasti kokeillen. Populaarilla on monta eri tasoa, joista massakulttuurin taso on niin vallitseva ettei tutkija välttämättä näe kunnolla muita tasoja. Korkeakulttuuri ei toki mitenkään tee ihmistä älykkäämmäksi tai syvällisemmäksi, itse asiassa älykkyystesteissä ylivoimaisia ovat kaksikieliset tietokonepelien harrastajat.
Mutta se unohdus... populaarin kulttuurin ärsykkeet tuntuvat olevan niin läpikäyviä, että ne korvaavat vanhat ärsykkeet. Mielikuvani on, että nostalgiakin on alkanut siirtyä lähimuistiin. PopuLAARIn viesteistä ne, jotka sisältävät kuvia ja tekstejä 10-20 vuoden takaa, saavat eniten kommentteja. 1950-luku saati sotaa edeltävä kronikointi ei juuri ketään kiinnosta, koska siitä puuttuu se tärkeä henkilökohtaisen kokemisen aspekti yhdessä muiden kanssa. Tulenkantajia voisi mukailla: "Uuden ajan subjekti on MINÄ osana MUIDEN kanssa." Eihän järkyttävästi ylihinnoitellun merkkituotteen ostamisessakaan ole mitään järkeä ilman muiden kateutta ja halua ostaa sama tuote...
- PS. Populaarikulttuurista puheenollen. Samaisilla Hesarin kulttuurisivuilla oli STT:n pikku-uutinen siitä, kuinka Sean Connery on julkaisemassa elämäkertaansa (maksullinen HS Arkisto). Tiedotteen alku on asiantuntevasti käännetty suoraan Wikipediasta, hauskaa kyllä. No, yhdeksi tämän erinomaisen näyttelijän keskeisistä elokuvista mainitaan Herrasmiesliiga. Ko. kalkkuna ei sitä todellakaan ole. Tämä lienee jälleen kerran hyvä esimerkki siitä, kuinka populaarikulttuurista ei ymmärretä eikä muisteta yhtikäs mitään - kunhan vain täytetään palstamillimetrejä. Olisivat nyt voineet mainita Conneryn elokuvista vaikkapa sellaiset populaarin helmet kuin Alfred Hitchcockin Marnie tai Gus Van Santin Elämän edessä (Finding Forrester) - mutta kun niitä ei muistettu, niinpä niin. Lisäksi jutun lopussa todetaan, että brittiagentti Bondin roolista huolimatta tähti on Skotlannin itsenäisyyden kannattaja. Huokaus tätä jonkun hölmöläisen senttaamaa hölynpölyä. Jokainen Ian Fleming -fiktionsa lukenut tietää, että James Bondin isä oli skotti.
Populaari tekee älykkäämmäksi!
Tekstit
Suurkiitokset tästä järkevästä tekstistä. Minua henkilökohtaisesti kiinnostaa PopuLaarissa eniten 1920- ja 1930-luku-aiheiset jutut, mutta minähän olen historianörtti :) Vuonna 1979 syntyneenä haluaisin mieluiten jättää 80- ja 90-luvun niin kauas taakseni kuin mahdollista... ehkä osaan arvostaa niitä aikoja enemmän joskus tulevaisuudessa, mutta nostalgian tärkein elementti on eskapismi, ja kuka nyt haluaisi tosissaan uneksia 80-luvusta, kun on muitakin vuosikymmeniä tarjolla?
VastaaPoistaSikäli tuntuu hienolta että Tulenkantajat eivät ole vanhentuneet (ainakaan kovin paljon). Eliitti vs massat-vastakkainasetteluhan on kuin suoraan 1920-luvulta, sekin. Tulee mieleen Ortega y Gassettin teos "Massojen kapina" vuodelta 1929 tms (en ole varma käännöksestä) jossa valitettiin samasta asiasta ja maalailtiin mielikuvaa moukkien miljoonista jotka uhkaavat nielaista harvat valistuneet. Kulttuurieliitin haikailu on eskapismia sekin - kaipuuta aikaan, jota ei koskaan ole ollut (ainakaan siinä ihanteellisessa muodossa miten sitä nyt kuvaillaan).
Enemmän kuin tietojen puute, minua huolestuttaa mielenkiinnon ja uteliaisuuden yleinen puute - ei kaikkeen ehdi eikä jaksa perehtyä, mutta mielestäni kyse on myös kunnioituksesta... esim. Sir Seania ja hänen fanejaan kohtaan. (Voisiko urheilusta kirjoittaa samalla huolimattomalla tavalla? Ehkä nykyään voi.)
Ortega y Gassetia käännettin suomeksi todenteolla vasta 50-luvun alussa (tai ehkä ihan 40-luvun lopussa, en jaksa tarkistaa). Todennäköisesti Suomalaisessa Suomessa tai vastaavassa lehdessä oli kirjoituksia hänestä jo aiemmin, ehkä Tulenkantajissa.
VastaaPoistaMinulle tuo korkea- ja populaarikulttuurin sekoittuminen on vain iloinen asia, olen ollut todella tyytyväinen, kun tunnen tyyppejä, jotka kuuntelevat samalla innolla Iron Maidenia ja vaikeata improvisoitua musiikkia. Mutta ymmärrän myös Seabrookin kaltaisen kritiikin - on mahdollista, että se, että ihmisillä on tyystin itsenäinen oikeus valita diggailun kohteet, korostaa narsismia ja piittamattomuutta. (Sanoin siis: "on mahdollista". Älkää vetäkö minua tästä valalle.)
Itse olen ihmetellyt, miksi nämä kaikki asiat ovat aina niin vastakkaisia - miksei voi samaan aikaan shoppailla uutta muotia ja olla kiinnostunut 1920-luvun suomalaisesta sarjakuvasta? (Ehkä vähän kärjistetty esimerkki, mutta kuvastaa omaa asennettani.)
Mitä tulee Tulenkantajiin, niin ainakin Waltarin Suuri illusioni (joka ei tietysti ole ihan puhdasta tulenkantajuutta) on pahasti vanhentunut. Oli nähdäkseni huono kirja jo ilmestyessään.
Ainur, kiitos tuesta ja turvasta. Kulttuuri-ihanteet ovat sitä mitä sanakin sanoo, ihanteita, joita ei koskaan tavoiteta.
VastaaPoistaJuri, tulenkantajien teoksista suuri osa on totta kai vanhuuttaan vanhentunut, mutta heidän aatteensa iskulauseet ovat hämmästyttävän osuvia.
Waltarin harvinaisista teoksista otetaan koko ajan uusintapainoksia, koska on Kuolleen silmien vuoro?
Hyvää keskustelua. Itseänikin tuo korkea-matala vastakkainasettelu (tai sen purkaminen) kiinnostaa. Suuri illusioni ei ole hyvä, minkä Waltari itsekin totesi.
VastaaPoistaJa Lurkerille: Mitä vanhempi juttu, sitä parempi!
Vuosikymmeneltä toiselle kuljetaan populaarihistorian hämyssä, milloin minnekin. Mutta kuten ensimmäisessä kommentissa todetaan, lehtikirjoittelun laiskuus ja kopsaaminen netistä (joskus väärin) on lukijoiden aliarvioimista. Ja johtaa noloihin tilanteisiin, jos ei itse ymmärrä aiheesta mitään.
VastaaPoistaMinä mietin aiemmin tänään - partaa ajaessani - että eikö toisaalta tämmöinen vanhan populaarikulttuurin esittely ole sekin vain nostalgiaa, kun siihen liittyy väkisinkin ajatus siitä, että ennen populaarikulttuuri oli parempaa. En tiedä, elähdyttääkö tämä oikeasti Lurkeria ja Ainuria (tai itseäni - käännän tässä tosin ihan uutta kirjaa, vuonna 2005 ilmestynyttä jenkkidekkaria (yksityiskohtia jossain vaiheessa Pulpetissa)), mutta sellainen ajatus käy mielessä.
VastaaPoistaAi niin, piti sanoa: Kuolleen silmistä ei tule uusintapainosta, koska Waltari itse kielsi sen, ja Satu Waltari noudattaa isänsä päätöksiä. Ehkä sitten kun W:n kuolemasta kuluu 70 vuotta. Ritva Haavikolla oli ilmeisesti täysi työ vakuuttaa siitä, että Lukittuun laatikkoon kannatti ottaa mukaan kolme tarinaa Kuolleen silmistä. (Luin kirjan melko äskettäin (ja kirjoitinkin siitä Pulpetissa) enkä voi kuin ihmetellä: novellit ovat ihan yhtä hyviä kuin mikä tahansa ajan kakkosluokan kauhunovelli. Parhaat toki on julkaistu uudestaan, Haavikolla oli siihen silmää. Jaa no, yksi aika jännä juttu kirjassa on vielä, mutta en muista sen nimeä.)
No, nostalgia on yksi PopuLAARIn viestiluokista, myönnetään.
VastaaPoistaEn tiedä, oliko ennen populaarikulttuuri parempaa mutta ainakin se oli esimerkiksi lukemisto- ja lastenlehtien osalta aidosti arjessa elävämpää. Moni vanhamuotoinen tajuntatuotannon osa-alue on marginalisoitunut harvainkulttuuriksi. Jotta edes jotakin jäisi yhteiseen muistiin (nyk. yht. kuin internet), olen menneisyyden sirpaleita tänne tuhatkunta laittanut. Kuten Juri sinäkin omiin blogeihisi.
Ällistyttävää on myös nykyinen populaarikulttuurista kirjoittamisen taso päivälehdissä. Siitä tämäkin viesti oikeastaan pintaan nousi. Totta kai Portti, Ruudinsavu, Sarjainfo, Kvaak ja erinäiset muut verkko- ja pienlehdet sisältävät erittäin asiantuntevaa alan tekstiä, mutta huutavan ääniä erämaassa ne ovat. Vanhoissa Katso-lehdissä saattoi olla monen sivun juttuja vaikkapa Paul Templestä. Eipä näy sellaisia juttuja enää missään.
Niin, en vain tiedä, onko nostalgia se oikea tapa lähestyä asiaa. Itse olen koettanut ajatella nostalgian yli ja ohi, en vain osaa selittää sitä sen kummemmin. Tiettyä kaipuuta aloitteleva prosaisti minussa kokee sitä kohtaan, että saisi kirjoittaa maksua vastaan rikos- ja seikkailunovelleja alhaisellakin julkaisukynnyksellä.
VastaaPoistaNostalgia on mielestäni positiivinen tunne. Sen sijaan halu estää kehitystä tai palata menneeseen, on sitten sitä negatiivista tunnetta.
VastaaPoistaJännitysnovellimarkkinoita Suomeen tuskin syntyy, valitettavasti. Tosin sekä Sinisalo että Verronen ovat aloittaneet merkittävät kirjailijanuransa scifi- ja fantasianovelleja kirjoittamalla, vaikka eivät niistä tietty silloin aikoinaan mitään maksua saaneetkaan.
PopuLAARIssa olen viime aikoina ehkä liikaa "nillittänyt" ja ärhennellyt. Täytyy yrittää vähän vaihtaa tyyliä ja pitäytyä neutraalimmassa äänensävyssä.