Tässä ote jatkokertomuksesta (Hakkapeliitta 27/1926, seitsemäs luku), jonka mukana kolme Karimon itsensä piirtämää kuvaa:
Konsuli Järvelä seisoi hetken kuin kivettyneenä. Sitten heitti hän silmäyksen taivaalle. Siellä leijaili satoja aluksia ja kaikista niistä syöstiin alas kauhua ja kuolemaa. Järvelä juoksi takaisin pöydän luo. Hänen morsiamensa tarrautui kiinni häneen. Kauppaneuvos istui yhä lasi toisessa kädessään. Useat vieraista olivat nousseet ylös kuitenkaan vielä ymmärtämättä tapahtumaa. Salissa jatkui orkesterin soitto, särähti sitten pahaan epäsointuun ja katkesi sellon haikean äänen jäädessä väreilemään viimeisenä.
- Hirmuista! sai Järvelä töin tuskin sanotuksi Kaupunkia pommitetaan, ne ovat hyökänn---
Enempää ei hän ehtinyt sanoa, kun samassa tanssisalin lasikatto murtui kuin paperi ja sisään humahti tonnin painoinen pommi, jysähti lattiaan ja räjähti. Koko huoneuston täytti tappava myrkky.
---
Ei yksikään kihlajaisjuhlan yli kahdesta sadasta vieraasta pelastunut. Kun palosammutuskunta ensimäisen hyökkäyksen tyynnyttyä tunkeutui huoneustoon, näki se siellä hirvittävän sekamelskan ruumiita, silvotuita jäseniä... Vain ne, joihin kaasupommin sirpaleet olivat sattuneet, olivat silpoutuneet tai haavoittuneet. Kaikki muut oli surmannut kaasu. Kuolema tuli silmänräpäyksessä ja myrkky kangisti heti ruumiin samaan asentoon, missä kuolema oli tavoittanut. Kuka istui vielä pöytänsä ääressä, joku nojasi seinää vasten, jotkut olivat juuri lopettaneet tanssinsa, mutta seisoivat pilareihin nojautuneina ja jalka ikäänkuin uutta tanssia alottamassa.
- Sääli tuotakin paria. Niin nuoria ja kauniita, puheli itsekseen kaasunaamionsa takana nuori palokomennuskunnan sotilas katsellessaan niitä kahta, joiden kihlajaisia oli vietetty.
Konsuli Järvelä seisoi toisella kädellään pöytään nojaten, toinen oli morsiamen vyötäröillä. Tämän pää oli painunut sulhasensa olkaa vasten ja avoimet, lasittuneet silmät katselivat sulhasta selkoselällään, kysyvinä, tuskaisina...
Pöydän ääressä istui kauppaneuvos kädessään puoliksi kaatunut lasi. Hänen suupielissään leikki hymyn väre ja puoliavoin suu tuntui yhä hokevan: - Nauttikaamme, kun armonaikaa on.
Korkeista kaariakkunoista katseli sisään kaasun ja savun lävitse kelmeä päivänkehrä, alkavan juhannuspäivän aurinko. Lattialla lojuvien ruumiiden ja jähmettyneiden verilätäkköjen lomissa kiilteli märkiä, kellertäviä juovia - samppanjaa.
Tekstit
Lienet myös selvillä, että tarina on julkaistu kirjana kahteen otteeseen. Heti tuoreeltaan ja myöhemin 30-luvulla. Ainakin ensimäisessä on Karimon kuvitusta.
VastaaPoistaHöh, miksen aikaisemmin nähnyt että täällä on kirjoitettu suosikkikirjastani.
VastaaPoistaTai eihän Karimon tarina mikään suuri eepos ole. Pulp-henkeen henkilöhahmot ovat pahvisia ja olisin kaivannut myös lisää yksityiskohtia ihmeaseista. Kirjassa on kuitenkin muutama erittäin kiintoisa yksityiskohta.
Ensinnäkin Karimo ajaa teesiä että Suomi voi vain puolustautua aineellisesti ylivoimaisia vihollisia (eli Venäjää) vastaan teknisellä tietotaidolla ja innovaatiokyvyllä (käyttämättä tietenkään näitä oman aikamme muotisanoja!). Tuttu aate, eikö vain.
Toiseksi tarinassa on hauskana ideana se, että Suomi liittoutuu Venäjän vähemmistökansojen kera yhteen ja päihittää näin perivihollisensa. Ja kukapa sopii parhaiten tämän jättimäisen liiton johtajaksi kuin tataariupseeri joka paljastuu Djingis-Kaanin jälkeläiseksi! Perinteisesti lännessä barbariuden ja "keltaisen vaaran" symbolina käytetty miljoonapäinen mongoliarmeija saapuukin idästä auttamaan suomalaisia. Tataarien jälkeläisenä olen tietysti imarreltu tästä juonenkäänteestä...
Kansallismielistä propagandaa, kyllä - mutta tarinassa on paljon viihdyttäviä ja yllättäviä ideoita.